Noniin, nyt päätin vihdoinkin istahtaa sohvalleni ja keskittyä vain blogin päivittämiseen. Pieni tovi edellisestä ehtikin jo vierähtää. Pahoitteluni siitä teille, jotka olette sitä ehtineet jo kaivata. Olen ollut melko kiireisenä, eikä energiaa ole riittänyt kirjoittamiseen. Yritän kuitenkin parhaani mukaan pitää teidät ajan tasalla tapahtumista täällä.
Arki on jatkunut samaan malliin kuin ennenkin. Aamupäivät nuorimmaisen kanssa ja iltapäivät tai illat olen sitten kaikkien neljän kanssa ellen ole vapaalla, useimmiten kuitenkin vapaalla.
Lasten musiikin opiskelu on ollut viime ja tällä viikolla vähempänä, ensi viikolla pitää siis tosissaan yrittää siihen panostaa. Kahdella vanhimmalla lapsella alkoi jalkapallon lisäksi vielä painitunnit kahdesti viikossa, joten kiirettä pitää, eikä lapsillakaan energiaa ole ihan loputtomasti.
3-vuotiaassa on alkanut näkyä uhmaiän merkkejä, ja päivät hänen kanssaan eivät olekaan enää niin lastenleikkiä. Onneksi sentään "potty-training" on edistynyt jo siihen pisteeseen että voidaan päivät olla ilman vaippaa. Muutamat märät pöksyt joutuu kuitenkin viikossa vaihtamaan kuiviin.
Viime sunnuntaina soitin kahdessa jumalanpalveluksessa viulua. Hyvin meni ja ihmiset oli silminnähden ilahtuneita. Itsekin pystyin jopa nauttimaan, kun en liikaa ottanut paineita tai jännittänyt. Ehkäpä joku kerta uusiksi.
Kuten viime postauksessa mainitsin, odotin kovasti viimeviikkoista Seattlen sinfoniaorkesterin konserttia, mutta se jäi tällä kertaa kuulematta ja näkemättä ja siirtyikin sitten sopivasti minun syntymäpäivälle parin viikon päähän. Sitä siis odotellessa!
Tälläkään viikolla lapsilla ei ollut torstaina ja perjantaina koulua ja torstaina jouduinkin heräämään jo kuudelta, mutta onneksi lapset nukkuivat melkein yhdeksään. Siitä eteenpäin se olikin sitten taas menoa.
Näiden lasten kanssa tulee kyllä valtava tunneskaala käytyä läpi. Välillä sitä on ihan epätoivonen kun tilanne meinaa karata käsistä ja välillä taas kokee pienistäkin onnistumisista uskomattoman suurta iloa.
Tänään perjantaina hostäiti oli kotona ja minulla oli tarkoitus olla iltavuoro, mutta suunnitelmien muuttuessa sainkin yllättäen koko päivän vapaaksi. Nukuin aamulla niin pitkään kuin huvitti, otin vain rennosti ja vähän siivoilin. Iltapäivällä käytiin porukalla pitkästä aikaa hostisän vanhempien luona kylässä.
Viikon paras hetki oli ehdottomasti pienimmäisen kanssa päiväunille mentäessä. Tyttö pitää kädestä kiinni ja sanoo juuri ennen nukahtamistaan sydäntä lämmittävät sanat: "Tyyi.. I love you." Aamupäivä ei ollut mennyt aivan toivotulla tavalla ja olin saanut kuulla kiukuttelua enemmän kuin tarpeeksi, joten nuo sanat olivat ehkä parasta mitä oon täällä ollessa lapselta kuullut ja sai kyllä hymyn pitkäksi aikaa huulille. On ollut tosi kiva huomata että vaikka silloin tällöin joutuu kurin pitämiseksi sanomaan asioita kovemmin kuin itsekään haluaisi ja olemaan välillä ei-niin-mukava, niin olen näille lapsille kuitenkin tärkeä. Kovasti olen itsekin heihin jo kiintynyt, vaikka välillä toivoisinkin olevani aivan jossain muualla kuin selvittämässä niiden tappeluita.
Jälkeenpäin ajatellen olen kuitenkin kiitollinen juuri nuista vaikeammista hetkistä. Niiden kautta huomaa itsessä tapahtuvan oppimisen ja varttumisen. Ja silloin kun lapset taas luovat positiivista ilmapiiriä ympärilleen ja saavat minutkin tuntemaan oloni tärkeäksi, osaa niitä hetkiä arvostaa enemmän, "huonompien" hetkien rinnalla.
Nyt on edessä vielä kaksi vapaapäivää ennen uutta työviikkoa. Ajattelin saada itseni kunnolla liikkeelle ja ulkoilla liikunnallisesti, jos niin voi sanoa. Saa nähdä miten käy.
Jonkunlainen halloweenpuku pitäisi yrittää löytää maanantaiksi, kun lähden lasten kanssa "trick or treat"-kierrokselle. Koskaan en ole halloweenistä välittänyt, enkä näe siinä mitään järkeä, mutta pitäähän se aito amerikkalainen halloween kuitenkin kokea nyt kun siihen on mahdollisuus. Ja tuntuu että siihen täällä suhtaudutaankin ihan eri tavalla kuin meillä Suomessa. Mutta halloween-kokemuksista luultavasti enemmän sitten seuraavassa postauksessa.
Täällä elän monenlaisten tunteiden keskellä, eikä aina ole niin aurinkoinen mieli, mutta ihmeellisesti Isä pitää huolta ja johdattaa sekä opettaa joka päivä ja hetki. Siihen luottaen jaksaa aina jatkaa päivästä ja kokemuksesta toiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti